Katsotaan, mitä tästä tulee – ensimmäisestä blogimerkinnästäni.
23-vuotiaaksi helsinkiläiseksi naisenaluksi elämäni on onnellinen, joskin käytännössä melko tavallinen: korkeakouluopinnot loppusuoralla, mukava työpaikka, läjäpäin ihania ystäviä… Minunlaisiani tässä kaupungissa on satoja. Siksi en aiokaan varsinaisesti kirjoittaa tähän blogiin itsestäni ja jokapäiväisistä tekemisistäni. Se ei todennäköisesti kiinnostaisi ketään, ja siitä kirjoittaminen ei kiinnostaisi itseäni…no, ollenkaan.
Niin kuin monet muutkin ikäiseni nuoret aikuiset, olen elämäni aikana ehtinyt kohdata monenlaisia ihmissuhteita. Olen seurustellut pidempiä aikoja asuen seurustelukumppanini kanssa saman katon alla. Olen luullut olevani korviani myöten rakastunut muutaman viikon tuntemisen jälkeen ja huomannut pian ajautuneeni suhteeseen ihmisen kanssa, josta en ilman intohimoa pitäisi ihmisenä lainkaan. Olen luottanut sokeasti ja pettänyt luottamuksen. Olen hiipinyt aamuyöllä vieraassa rappukäytävässä ja heittänyt käyntikortin sisäpihan tuhkakuppiin. Olen lähtenyt kun en ole löytänyt syytä jäädä.
Vuosien aikana olen usein miettinyt, mitä ihmisille tapahtuu suhteissa. Ajatukset ja tunteet muuttuvat. Äärimmillään ihminen muuttuu kokonaan. Se ystävä, jota näit ennen aina kaikkialla katoaa yhtäkkiä 3h+k+s uumeniin jonnekinpäin Lauttasaarta, tai ehkä Espooseen, et ole enää varma, koska ainoat elonmerkit hänestä ovat facebookin rauhallinen koti-ilta -päivitykset. Miksei? Totta kai. En itse tiedä mitään parempaa, kuin rauhallinen koti-ilta. Usein hämmennyn siitä, kuinka se sinkkutyttö on aina mukana tapahtumissa ystäviensä kanssa, mutta se surusteleva tyttö ei millään saa itseään liikkeelle. Tai kun saa, se roikkuu koko ajan puhelimensa varressa.
Minun kysymykseni on, mitä ihmisille tapahtuu? Mitä minulle tapahtui, kun missasin parhaan ystäväni synttärit, kun olin liian passiivinen vaihtaakseni kollarit farkkuihin tehtyäni herkullisen päivällisen entiselle poikaystävälleni? Mitä minun parhaalle ystävälleni tapahtui, kun hän kolmen vuoden seurustelun jälkeen tajusi olevansa onneton suhteessaan ja alkoi harrastaa irtosuhteita, muttei kuitenkaan uskaltanut jättää miestään koska pelkäsi niin paljon olla itsenäinen? Olla yksin?
Siitä minä aion tässä blogissa kirjoittaa. Erosin 1,5 vuotta sitten pisimmästä, melkein kaksi vuotta kestäneestä parisuhteestani. Sen jälkeen vasta aloin ymmärtää, minkä muutoksen olin antanut itseeni tulla. Minä olin jopa omasta mielestäni tylsä. En tehnyt asioita, joista nautin ja olin menettänyt monia ystävyyssuhteita pelkästään siksi, että entinen poikaystäväni laittoi minut usein henkisellä kädenväännöllä valitsemaan joko hänen tai omien ystävieni välillä. Olin vuollut palasia omasta elämästäni saadakseni hänen elämänsä mahtumaan samaan kuvaan. Annoin periksi välttääkseni riidan.
Nyt minulla on aavustus, että olen ajautumassa jonkinlaiseen seurustelusuhteeseen jälleen, mutta tällä kertaa se on hyvin erilaista. Kohtasin ihmisen vuosien takaa. En ole tiennyt hänestä aiemmin juurikaan mitään. Hän on muusikko, hän on hyvännäköinen, hänellä on hyvin samanalinen elämänkatsomus kuin minulla. Vapaus, vapaus, vapaus. Yhteisten ystäviemme kautta päädyimme taas samoihin bileisiin, jonka seurauksena heräsimme samasta sängystä päätettyämme vihdoin ja viimein tutustua toisiimme kunnolla. Tai…niin kunnolla kuin viinipullon jälkeen voi. Hän kysyi minua kanssaan ulos, ”ihan oikeille treffeille”, niin kuin hän asian ilmaisi. Miksipä ei, mutta ei tästä mitään vakavaa tule, ajattelin. Tuohan on se Tuomas, joka aina tuli luokseni bileisiin muiden mukana, jolle sanoin aina moi, mitä kuuluu, enkä juurikaan kuunnellut vastausta. Miksipä siis ei, hyvää seksiä voi harrastaa aina uudelleen. Yhden kerran.
Nyt on kulunut muutamia viikkoja noista treffeistä ja löysin muutama päivä sitten itseni tilanteesta, joissa yhteiset ystävämme katsoivat meitä henkeä pidätellen ja kysellen toisiltaan, että miksei me heti tajuttu, että nuo kaksi hullua ovat täydellisiä toisilleen. Luodut toisilleen.
Samana iltana makasimme sängyssäni puhuen taas kaikesta, ihan mistä vaan niin kuin aina, kun hän yhtäkkiä heitti ilmoille kysymyksen. Tuntui, kuin hän olisi lyönyt minua – jollain pehmeällä ja ehkä vähän ällöttävän makealla. Hattaralla?
”Haluaisitko sä olla mun tyttöystävä?”
Itselleni täysin luonnollinen defenssi on tällaisissa tilanteissa purskahtaa nauruun. Tietenkin minua nauratti, eihän tuollaista kysytä. Tuomaskin alkoi nauraa reaktiolleni. Hän kuitenkin tivasi vastausta. Mitä tuohon voi sanoa? Totuus, tietenkin totuus.
”Haluaisin, mutten aio.”
Se on totuus. Hän taisi vastata jotain, ”Vai niin” – tyyppistä, mutta hänen ilmeensä kertoi, ettei hän aio luovuttaa tämän asian suhteen.
Joten, tässä minä seison orastavan parisuhteen alkuaskelilla ihmisen kanssa, joka toden totta on kuin luotu minulle. Ja siitä aion kertoa. Aion kertoa, mitä meille tapahtuu, miten tunteeni, ajatukseni ja käytökseni muuttuu. Sillä jos minä jotain tiedän, niin tästä tulee jotain minkä muistan, oli sen loppu millainen hyvänsä.
Rakkaudella,
T.